28 syyskuuta 2019

Kohti Parikkalaa

Ajamassa kohti parikkalaa - sää ei lupaa hyvää
Olin suunnitellut tekeväni reissun Valamoon ja Lintulaan ja samalla yrittäisin saada myös Parikkalan tsasounat kuvattua. Iso homma yleensä tsasounoiden kuvaamisessa on tavoittaa tsasounoiden avaimenhaltijat ja saada vielä kaikkien aikataulut sopimaan. Valamosta Igumeni Sergei lupasi heti että kuvaaminen onnistuu ja hän järjesti niin että sain avaimet käyttööni. Samoin Lintulasta Igumenia Mikaela lupasi että pääsen kuvaamaan tsasounat. Parikkalan kanssa alkoi haastavasti kun ensin en meinannut saada seurakunnasta vastausta, mutta sitten isä Andei Verikov vastasi ja ystävällisesti ohjasi minut avaimenhaltijalle - varsinaista isännöitsijää tsasounoilla ei ollut. Vielä oli haasteena se että toiseen tsasounaan ei avainta ollut, mutta sitten tulikin tietoa että sama avain saattaisi käydä molempiin. Avaimenhaltijana oli Tapio, joka lupautui avaamaan molempien tsasounoiden ovat, jos avain vain käy molempiin. Hän lupasi käydä varmistamassa asian. Tämä oli enemmän kuin olisin kehdannut pyytää. Kohta tulikin viesti että avain käy molempiin ja nähdään Koitsanlahden tsasounassa ensin. Olimme sopineet että menen sinne hieman aiemmin ja kuvaan ensin ulkoa ja hän voi sitten tulla sen jälkeen avaamaan oven. Näin ei tarvitse ihan niin kauan käyttää aikaa odotteluun.

Matkapäivänä lähtö oli klo 7:00 ja olin laskenut olevani perillä muutamalla pysähdyksellä 11:30 aikaan. Ja klo 12:00 olimme sopineet että Tapio tulee tsasounalle. Minulla oli tsasounasta tien nimi osoitteena ja navigaattorini ohjasi minut pikkuisia hiekkateitä lopun matkaa. Tiet näyttivät pieniltä mökkiteiltä, joissa oli renkaiden välissä heinää. Navigaattorin reitti näytti omituiselta ja näytti että se ei nyt ehkä vie ihan viisainta reittiä perille.

Tämän jälkeen tie meni aina vain pienemmäksi


Ajaessani tuollaista pientä tietä vastaan tuli rajavartioston kyltti, jossa ilmoitettiin kameravalvonnasta. Päädyin jo yhdessä vaiheessa pientä tietä pitkin pellon laitaan, josta tie kurvasi ja näytti menevän maatalon pihaan. Tie olisi ilmeisesti mennyt tuon pihan läpi eteenpäin, mutta ajattelin ettei minun nyt kenenkään kuistin edestä tarvitse alkaa ajamaan ja tein u-käännöksen. Lopulta toista pientä tietä pitkin pääsin risteykseen ja vähän isomman tien yli risteyksestä ajaen tulin tsasounan luokse. Olen varma että juuri ylittämäni isompi tie olisi ollut se helpompi reitti. Minulla kun ei ole maastoautoa ja tuo nyt ajettu reitti koetteli jo vähän autoani sekä kuskia.

Lopulta pääsin tsasounan luo

Olin sopinut Tapion kanssa meneväni tsasounalle vähän ennen häntä, jotta saan kuvattua sen ulkoa ja hänen ei tarvitse odotella niin kauaa. Olinkin jo lähes kaiken tarpeellisen ulkopuolelta kuvannut, kun Tapio ilmaantui. Kerrottuani hänelle seikkailustani pikkuteillä hän kysyi pilke silmäkulmassaan että emmehän vain käyneet Venäjän puolella? Tästä nimittäin oli vain 500m rajalle. Ja paikalliset kuulemma herkästi soittavat rajavartiolaitokselle, jos näkevät vieraan auton pyörivan siellä. Menipä tsasounan ohi myös traktori, jonka lavalla seisoi kuusi nuorta, matkalla jonnekin.

Tämä tsasouna on ollut vahvasti paikallisten ympäröivien kylien asukkaiden elämässä osana. Siinä on hautausmaa, joka on yllättävän iso siihen nähden miltä se ensin näyttää. Aidan vieressä on tietoa tsasounasta ja kartta hautapaikoista. Niinpä ymmärsin että haudat ulottuvat metsään asti. Kun kävelin näkyvän osan reunalta rinnettä alaspäin niin eteeni tulikin metsässä jo hiljalleen piiloutuvia puuristejä ja hautakiviä. Tapio tiesi kertoa että hautausmaasta osa on seurakunnan ja ilmeisesti osa yksityisen maalla. Tässä tsasounassa ei ole nyt yli vuoteen ollut yhtään palvelusta. Ja haasteelliselta näyttää tulevaisuuskin. Alue kun on jo nykyisellään erittäin laaja ja mahdollisen hallintouudistuksen myötä alueet saattavat moninkertaistua. Väkisinkin siinä tapauksessa syntynee karsinaa sen suhteen että mihin resursseja, rahallisia ja henkilösellaisia riittää. Tämäkin tsasouna kuuluu niihin, jotka on lahjoitettu seurakunnalle. Hyväntahtoinen ajatus saattaa kuitenkin muuttua seurakunnalle taakaksi, sillä lahjoitusten mukana ei tule 100 vuoden rahastoa ylläpitoon ja henkilöresursseihin. Etenkin jos tsasouna on vielä alueella, jossa ei juuri ole ihmisiä paljon jäljellä muutenkaan.

Koitsanlahden Tsasouna
Lopulta oli Koitsanlahden tsasouna kuvattu. Kun lähdimme ajamaan tsasounalta kohti Parikkalaa, eipä oltu ehditty ajamaan pitkälle kun vastaamme ajoi rajavartioston auto. Tapio kertoi seuraavalla tsasounalla, että olivat hyvin todennäköisesti matkalla tarkastamaan mikä auto siellä oikein ajelee ja kuka siellä kuvailee. En tiedä oliko asia näin, mutta tarina oli hauska. Tällä kertaa tapaaminen rajavartioston kanssa jäi kuitenkin väliin. Oli aika siirtyä kohti seuraavaa Parikkalan tsasounaa, joka sijaitsi aivan Parikkalan keskustan tuntumassa mäen päällä.

Parikkalan tsasouna

Tämä oli jälleen koristeellisempi karjalaisvaikuuteinen tuulilautoineen. Erikoisuutena se että myös sivusta tuli tuulilaudat , jotka 'läpäisivät' etureunan laudat. Sellaista esiintyy harvemmin.

Tuulilaudat edessä lävisti sivusta tuleva räystäslauta


Jostain syystä tämä tsasouna on aikanaan maalattu hirren päälle vihreällä maalilla. Sinänsä tsasouna tietysti maastoutuu paremmin ympäröivään havumetsään, mutta ei tuo kovin yleinen väri ole hirsitsasounoissa ollut, siis niissä joita olen tähän mennessä kuvannut. Tsasouna on hienolla paikalla korkealla mäen päällä. Rappusetkin sinne on vienyt etupuolen rinnettä, mutta niiden mentyä huonoon kuntoon ei ole ollut resursseja niitä uusia ja ne on poistettu nyttemmin kokonaan. Jäljellä vain portti, josta aikanaan on tultu pihalle rappusten päätteeksi.

Parikkalan tsasounan entisten rappusten nykyinen portti

Jostain syystä tikka oli keksinyt että puisessa liekkikupolissa täytyy olla jotain todella herkullista. Kun vaan löytäisi että missä se on. Varmuuden vuoksi tikka on kolkutellut koloja vähän sinne sun tänne, että helpommin löytää sitten makeat murkinat. Ilmeisesti jotain hyönteisiä siellä on meteliä pitäneet, sillä ei tikka turhaan koloja hakkaa.

Tikan koloja puisessa liekkikupolissa. Tai rivitalo

Tässä tsasounassa oli kellotorni, jossa näytti olevan kaksi suunnilleen saman kokoista kelloa. Jokaisessa pylväässäkin oli tehty koristetta ja muotoa. Tämä oli jälleen osoitus siitä kädentaidosta, jonka soisi säilyvän. Erittäin hieno tsasouna on Parikkalassa ja tässä tsasounassa onkin yleensä kerran kuussa palvelus. Kun kysyin että missä on lähin kirkko niin Tapio naurahti ja sanoi että ihan tuossa rajan takana. Niinpä tämä tsasouna on tärkeä paikallisten liturgiaelämälle. Lähin kirkko olisi Imatralla ja sinne on n. 40km matka. Kun muistaa kirkkoväen keski-iän niin tuo on matkana jo todella pitkä ja monilla mahdoton. Toivotaan että tämä tsasouna kuuluu niihin, joissa palveluksia tullaan suorittamaan jatkossakin aktiivisesti.


Nyt oli Parikkalan tsasounat saatu kuvattua. Kun kerroin että tämän jälkeen käydään jossain syömässä ja sitten ajamme Valamoon, niin Tapio suositteli paikallista mini-Bombaa, eli Kägönen (Käki kajalan kielellä) nimistä paikkaa. Noita apseja on jo nähty, joten ehdottomasti tuo piti käydä kokeilemassa. Ja totta tosiaan, oli kyllä melkoisesti Bomban talon mieleen tuova, joskin vähän pienempi. Tällä kertaa tarjolla oli muusia ja paistettuja muikkuja. Lisäksi salaatit, ja tytinät (aladoopi) ja raasteet ym olivat monipuoliset. Hieman karjalaisittain ja karjalaiseksi keittiöksi ehkä tuimaa (eli vähäsuolaista, kuten olen aikanaan oppinut), mutta pienellä lisäsuolalla maut saatiin esiin :) Ovesta sisään käydessä tervehtii täysikokoinen täytetty susi, joka saattaa jopa hieman säikäyttää.

Kägönen, jossa poikkesimme Parikkalassa syömään

Sitten nokka kohti Joensuunta, josta vauhtia Varkautta kohti. Melkoinen kaarros kartalla, mutta tietä ovat isompia ja nopeampia.




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti